Sirpaleita ja onnekkaita kohtaamisia

Noh, eipä se suosikkipuistomme Reid Park niin kaukana olekaan, 20 minuuttia autolla. Mutta hikinen se ajomatka oli, Benjaminin hattukin oli ihan läpimärkä kun pääsimme kotiin. Tänään onkin taas ennätyskuuma päivä, 40C meni rikki jo 10 aikaan aamulla. Tänään siis piileskellään täällä kotona loppupäivä ja toivutaan helteestä.

Retki puistoon kuitenkin kannatti. Siellä oli paljon muita pieniä lapsia, joiden kanssa Benjamin pääsi leikkimään  ja äitejä, joiden kanssa minä pääsin juttelemaan. Ja kannatti avata suunsa: kuumuudesta puhe johti kotimaahan Suomeen ja pian kävikin ilmi, että kahden mukavan äidin kaveri, joka ei tällä kertaa ollut mukana, onkin suomalainen! Hahaa, ensimmäinen suomalainen, johon olen ainakin näin toisen käden kautta törmännyt, jos näin voi sanoa.

Tajusin sentään antaa tälle äidille Nikon käyntikortin ja pyytää tätä suomalaista ottamaan minuun yhteyttä. Harmi, ettei kenelläkään tietenkään ollut kynää mukanaan, joten en voinut jättää omaa numeroani. Toivotaan vaan, että tämä "Eeva" (keksitty nimi) ottaa joskus yhteyttä, olen varma että jossain vaiheessa joku suomalaiskontakti olisi kiva!

Toinen hauska kohtaaminen sattui Udall Parkissa. Benjamin katseli ja osoitteli pientä valkoista koiraa, jota ulkoiluttava pieni valkohiuksinen täti tuli juttelemaan. Puhe oli taas kuumuudesta ja siitä sitten sopivasti kotimaasta ja sen ilmastosta, jololoin kävi pian ilmi, että täti oli alunperin Saksasta. Tämä 91-vuotias teräsmummo oli aikoinaan tullut miehensä kanssa New Yorkiin, Ellis Islandiin, jossa heidät vastaaotti tummaihoinen ihminen, jollaista eivät siis olleet koskaan aiemmin kohdanneet. Vierasta oli niin kieli kuin ruoka (mm. eivät tienneet mitä tomaatit olivat), mutta niin vaan kaikesta selvittiin.

Juteltiin siinä kymmenisen minuuttia ihan tuosta noin ja niin vain se eurooppalaisuus, vuosien takaakin, näytti yhdistävän meitä. Täti oli selvästi iloinen, kun sai jakaa ajatuksiaan paikallisesta ilmastosta jonkun kanssa, joka ymmärtää. "Eihän nämä mitään oikeita puita täällä ole!", hän puuskahti. "Ja toista se oli talvi Saksassa minun lapsuudessani, kun lumihangessa käveltiin kouluun!" Hauska spontaani kohtaaminen!

Ainiin, ne sirpaleet! Se minun ihana lasinen teepannuni on nyt mennyttä kalua. Olen pitänyt sitä tuossa oven edessä kiehumassa silloin kun Benjamin nukkuu, ettei hän pääse siihen käsiksi. Noh, kerranpa se oli siinä vielä kun Benjamin oli menossa ulos iltapäivällä. Ehdin juuri sanoa Nikolle, että "ÄLÄ... *RÄKSPOKS* ...anna sen pojan koskea siihen!", kun se oli jo mennyttä.

Onneksi kukaan ei loukkantunut sirpaleista. Niko halusi sitten heti käydä ostamassa uuden tilalle, tällä kertaa näteillä perhosilla kuvioituna. Seuraavana päivänä taas pannu kiehumaan, kun lähdimme kävelylle. Kun palaamme lenkiltä, otan heti pannun kainalooni, vaikka tee ei ihan näyttänyt vielä valmiilta, jolloin Niko kaappaa sen, laittaakseen sen Benjaminilta turvaan. No, arvaatte varmaan, että taas lasi räksyy rikki ja Nikon jalkapöytä saa kunnon tällin. Tällä kertaa säikähdän ihan kunnolla, kun kerään sirpaleita ja tajuan, mitä tuhoa rikkoutuva lasi voisi aiheuttaa meille tai uteliaille ohikulkijoille. Näen jo mielessäni, kuinka joku haastaa meidät vielä oikeuteen! ;)

Niinpä meillä sitten on tuollainen muovinen tonkka tällä kertaa, ruma, mutta turvallinen. Tänään oli testikeitto, katsotaan miten toimii!