Jälkikesää

Jälkikesä täällä vaan jatkuu, hellepäiviä piisaa. Jotakin on kuitenkin muuttunut kuumimmasta kesästä: vaikka päivällä lämpötilat nousevatkin hellelukemiin (siis jopa yli +37C), auringon laskiessa viilenee nopeasti ja yöt ovat kunnolla viileitä, niin että aamulla on ihanaa tuossa pihalla. Olemme myös nauttineet puistoleikeistä aamupäivisin, ilma on ollut aivan mahtava.

Oli aivan luksusta, kun eräänä päivänä kunnon ukkonen viilensi ilman jo iltapäivällä. Siitä ilosta olin Benjaminin kanssa pihalla puolitoista tuntia leikkimässä ja vielä intaannuin juoksulenkille juuri ennen auringonlaskua. Ihan mahtavaa, vaikka eka juoksulenkki kahteen vuoteen ei nyt muuten ollut herkkua. Benjamin istui joggerissa ja päristi koko matkan ihan innoissaan, äitiä kannustaen. Seuraavana päivänä taas tehtiin juoksu/kävelylenkki joen rannassa, punaisen laskevan auringon painuessa vuorten taa. Ei hullumpi alku lenkkeilylle!


Pation kukat kukkivat nyt toden teolla. On uskomatonta, miten nopeasti kukat lähtivät kukoistamaan. Nyt piha näyttää ihan kotoiselta!

Muuten täällä ollaan aikamoisen myllerryksen keskellä. Nikon työpaikka osoittautui ihan fiaskoksi ja lopulta Niko jätti erohakemuksensa viime perjantaina. Nyt näyttää siltä, että joudumme taas muuttamaan, koska täällä lama on iskenyt niin rankasti, että kunnollisesti palkattua työtä on todella vaikea löytää, varsinkaan jos ei ole työkokemusta täältä. Nikon kansainvälisellä kokemuksella head hunterit ovat kuitenkin olleet hyvin kiinnostuneita. Tällä viikolla Nikoa on haastateltu jo muutamaan otteeseen Skypen kautta. (Oli muuten kiva kuulla tuttua ääntä Skypeä testattaessa, Kiitos M! :D)  Työtarjouksia muualta on jo tullut ja muutto näyttää aika todennäköiseltä.

Tunnelmat ovat ristiriitaiset. Toisaalta ollaan onnellisia siitä, että hyviä työtarjouksia on näin pian tullut. Toisaalta harmittaa, jos pitää lähteä täältä, koska ollaan niin hyvin sopeuduttu tänne. Ja sitä syksyä ja talvea ollaan kyllä niin odotettu, tuntuu hölmöltä lähteä nyt, kun kuumin ja rasittavin aika on ohi ja kaunein tulossa. Toisaalta, jos ajattelen, mitä kaikkea on jo ehditty tehdä ja kokea, on tämä ollut hyvin antoisaa aikaa. Ei siis niin harmita, jos joudutaan lähtemään.

Katsotaan nyt, mitä uutta tämä tuo tullessaan. Mitkähän seikkailut meitä seuraavaksi odottavat?

Museokamaa

Lauantaina oli kansallinen museopäivä, jolloin moniin museoihin oli ilmainen sisäänpääsy. Museoon siis, innostuin, mutta ensin oli valittava museo ja tilattava sinne lippu. Yleisöryntäysten välttämiseksi kahden hengen lippu oli siis tilattava etukäteen sähköpostitse Smithsonian Magazinesta.

Museopäivään osallistuu vain osa museoista ja oman alueen museoita saattoi tarkastella näppärästi kartalta. Yliopiston kampukselta löysin heti ne kaksi etsimääni: historiallisen museon ja taidemuseon. Historiaa tottakai, ajattelin, vihdoin pääsen tutustumaan museon laajaan alkuperäisheimoja käsittelevään kokoelmaan. Klikskliks ja sähköpostiin kilahti lippu.

Lauantaiaamuna autossa matkalla museoon aloin miettiä ääneen, että kai sinne saa viedä lastenvaunut ja voikohan sinne ottaa ison kassin jne. Katsoin kännykällä museon nettisivua - ja voihan nenä - huomasin tilanneeni lipun ihan eri museoon kuin ajattelin! Lipussa lukee Arizona History Museum, ne hienot kokoelmat kun on yliopiston museossa, Arizona State Museumissa. Kartalla nämä museot sijaitsevat ihan vierekkäin, oikeastaan ne niitä osoittavat "pallurat" olivat päällekkäin, ja siinä se sekaannus oli syntynyt. Arvatkaa olinko itselleni vihainen!

Postivankkureilla matkustaminen tuskin oli kovin luksusta.

Alkuvaikeuksien jälkeen museokäynti muotoutui todella positiiviseksi. Ensinnäkään siellä ei käytännössä ollut muita ihmisiä, kun taas yliopiston museoon näytti virtaavan väkeä jatkuvasti. Toiseksi museo oli pieni, mutta silti antoisa ja aivan riittävän kokoinen meidän perheellemme. Benjamin sai rauhassa tutustua vankkureihin, hevosiin ja muuhun rekvisiittaan, eikä käynti ollut liian rasittava, jännittävä tai tylsistyttävä kenellekään.

Hidden Ranch

Käymälä

 Ja mikä parasta, toisessa kerroksessa oli lapsiystävällinen, kokemuksellinen osasto ("hands-on section for children of all ages"). Siellä Benjamin pääsi mm. kokeilemaan cowboy-asua ja ratsastamaan Chester-hevosella. Siellä sai tutustua 1870-luvun maatilan asumiseen (Hidden Ranch) ja alueella asuneiden Tohono O'odham -intiaanien elintapoihin. (Tohono O'odham tarkoittaa aavikon kansaa). Ja kaikkeen sai siis koskea ja esineet olivat lasten ulottuvilla. Oikeammin, lapsia kehotettiin kokeilemaan esineitä. Esineiden luona oli aina joku kehoitus, tyyliin "Kokeile, miltä näyttäisit cowboy-asussa".

Tohono O'odhan -intiaanien maja

Niko juoksenteli Benjaminin perässä, niin että itse pääsin rauhassa katsomaan lyhyen dokumentin Tucsonin synnystä. Ydinajatus oli, kuinka Tucsonin perusluonne muotoutui jo 1870-luvulla:  tärkeästä kauppapaikasta ja läpikulkureitistä tuli sulatusuuni, jossa kohtasivat ja toisiinsa sulautuivat meksikolaiset, alkuperäisintiaanit (lähinnä Tohono O'odham) sekä Euroopasta tulleet onnenonkijat. On totta, että tämä näkyy yhä tämän päivän Tucsonissa.

Geronimosta, kuuluisasta apassisoturista, kertova näyttely oli myös mielenkiintoinen. Opimme mm. että oikeastaan ei ole olemassa heimoa nimeltä apassi, vaan valkoiset valloittajat ovat niputtaneet joukon heimoja tämän nimityksen alle. Kaiken lisäksi nimitys apassi on toisen heimon antama ja tarkoittaa vihollista.

Marimekkoa ja pääkalloja

No nyt se on täällä! Tai siis kuukausi sittenhän tämä jo alkoi, pahimpaan helleaikaan. Kurpitsoja, luurankoja, pääkalloja, oranssia, mustaa, hilettä... Halloween lähestyy, oletko valmis? Puutarhatarvikekaupassa oli sellaisia ihmisen kokoisia hökötyksiä, siis halloweenhahmoja, noitia ja haamuja, jotka reagoi liikkeeseen ja vilkkuu ja pelottelee. Supermarketin puutarhaosasto oli hävinnyt ja sen tilalla oli hyllymetreittäin naamiaisasuja ja muuta rekvisiittaa. Ruokakaupan edessä oli tiskit täynnä kurpitsoita ja sisällä pitkä hylly notkui halloweenkarkkeja ja -roinaa, mm. vankikopista huuteleva luuranko. Mitähän vielä tulee vastaan ennen kuin halloweeniin asti päästään.

Halloweenroina tuli nyt pinnalle, kun käytiin taas tänään vakiopaikassamme, sisustusliike HomeGoodsissa ja siellähän sitä pursusi jos jonkinlaista noitaa ja kurpitsaa. Mutta mikäpä osui silmiimme heti ovesta sisään astuessamme: Marimekko! Nyt olisi saanut edullisesti Marimekon sänkyvaatteita, viininpunaisissa sävyissä. Kuosi oli Silkkikuikka, enpä ollut ennen tuosta kuullutkaan. Ihan nättejä ja edullisia, mutta ei nyt tarttunut mukaan. Sen sijaan löytyi espressokeitin (siis sellainen liedelle laitettava) hintaan 6,70$ ja laadukkaat sohvatyynyt juuri oikeaa turkoosia (tai sinivihreää), joka sopii suklaanruskeaan sohvaamme.

Jos olen oikein ymmärtänyt, HomeGoods myy tavaratalojen sisäänostajilta ylijääneitä tuotteita ulosheittohinnoin. Kaikki on designer-tuotteita, merkkeinä mm. Ralph Lauren, DKNY Dolce & Gabbana. Marimekko oli siis aika hyvässä seurassa! Meitä kiinnostavat myös kaupasta löytyvät eurooppalaiset astiat. Valikoima vaihtelee viikottain ja siksi aina löytyy jotain uutta katseltavaa. Hyvä syy siis poiketa useasti...

Sitä paitsi vieressä on Performance Bikes, johon meillä tänäänkin oli varsinaisesti asiaa, kun pyöränkumeja oli taas puhjennut luvattoman monta. Tucsonissa on pyöräkaistoja ihan kohtuullisen hyvin, mutta niitä ei pidetä kunnolla puhtaina. Tien reunassa on nauloja, niittejä, lasinsiruja jne. Niinpä harva se päivä Niko saa vaihtaa renkaita työmatkallaan, huonona päivänä jopa toistamiseen.

Tällä viikolla on ollut harvinaisen paljon jonkinlaisia Suomi-yhteyksiä: alkuviikosta tapasin puistossa amerikkalaisen äidin, joka oli käynyt Suomessa, keskiviikkona meillä oli puistotreffit suomalaisäidin ja lapsien kanssa ja lopuksi vielä löytyi Marimekkoa kantiskaupastamme! 

6 vuodenaikaa

Lauantain retkemme suuntautui taas Sabino Canyoniin, tällä kertaa kameroiden kera. Luvassa siis kuvia, kuvia ja hiukan asiaakin... Lenkkimme alkuvaiheessa kuulimme kojootin haukuntaa - tai naurulta se lähinnä kuulosti. Epäuskoisena pysähdyin kuuntelemaan, mutta kyllä vain, kojootilta se kovasti kuulosti. Tuntui hassulta, koska kello oli kuitenkin jo yhdeksän ja reitillä oli niin paljon liikennettä. No, kojootteja kuulemma liikkuu ihan Tucsonin keskustassakin, yleensä kyllä aamuyöstä.

Viimeksi unohdin raportoida, että sen asvalttitien vieressä kulkee myös  maastoreitti (Phone Line Trail), joka on maisemiltaan vielä viehättävämpi ja jaloille mukavampi. Aluksi se on näin mukavan leveä ja tasainen, mutta muuttuu sitten joggereille liian haastavaksi, siis mahdottomaksi. Siirryimme siis takaisin asvalttireitille alun kaktustutkailun jälkeen.

Pysähdyimme uimapaikalle joen mutkaan. Paikalla on joka kerta näkynyt uimareita, joten uteliaina menimme katsomaan, millainen paikka oikein oli. Löytyi aivan ihana hiekkaranta ja luonnonallas, jossa voi kahlata. Benjamin olisi halunnut hypätä veteen tavoittelemaan kirkkaassa vedessä uivia kaloja. Tyydyimme kuitenkin uittamaan varpaita matalammalla puolella. Ihanan virkistävää!

Etsi bloggaaja kuvasta...

Täällä aavikolla pelkkä virtaavan veden äänikin tuntuu mahtavalta. Vettä oli sateiden jälkeen joessa vielä mukavasti, mutta ei enää niin paljon, kuin heti rankkasateiden jälkeisenä päivänä. Sillat eivät siis enää tulvineet ja lenkistä selvisi kuivin jaloin.

Benjamin nukahti leikkihetken ja rusinaeväiden jälkeen joggeriinsa, emmekä hennoneet herättää häntä parkkipaikalle saavuttuamme. Menimme vilvoittelemaan  kansallispuiston infokeskukseen, jossa oli luontoa esittelevä näyttely ja kirjakauppa. Näyttely oli pieni, mutta erittäin havainnollinen. Olen aiemminkin ollut vaikuttunut täkäläisestä taidosta tehdä helpostilähestyttäviä ja informatiivisia näyttelyitä.

Opin mm.että Sabino Canyonissa on oikeastaan kuusi, ei neljä vuodenaikaa. Kevät alkaa jo helmikuussa, noin kuukauden kestävän talven jälkeen. Toukokuussa alkaa jo fore-summer, esikesä, jonka katkaisee monsuunikausi, yleensä heinä-elokuussa. Tänä vuonna kunnon monsuunisateet ovat tulleen hyvin myöhään, vasta elo-syyskuun vaihteessa, ja ennätyshelteistä ollaan siksi saatu kärsiä ennätyksellisen myöhään.

Monsuunikauden jälkeen tulee after-summer, yleensä syyskuussa, jolloin vielä saadaan nauttia kesäisistä lämpötiloista. Vielä jää nähtäväksi, ovatko monsuunisateet jo loppuneet tältä vuodelta. Loka-marraskuussa seuraa sitten syksy, jolloin sade- ja poutapäivät vaihtelevat. Kuvissa näkyi ruskan värejä, odotan mielenkiinnolla maiseman värien muuttumista!

Shuttle bus Sabino Canyonissa

Aamulenkillä aavikolla

Nyt vihdoin, kuukauden myöhässä, on oikea sadekausi alkanut. Tarkoittaa siis sitä, että tulee kunnon rankkasateita, jonka jälkeen lämpötila laskee huomattavasti. Tällä viikolla lämpötilat ovat siis pysyneet ihan miellyttävinä ja varsinkin aamuisin ja iltaisin on ihan raikasta, siinä +20 - 22C. Siten olemme vihdoin päässeet nauttimaan myös lähimaastojen tarjoamista ulkoilumahdollisuuksista. Vaikka rakas vuoremme Mount Lemmon on ihana paikka, kestää ajo ylös vuorelle tunnin. Sabino Canyon taas on 15 minuutin automatkan päässä ja siten saavutettavissa vaikka arkiaamuisin, kun Nikolla on vapaata.

Lähtö aamulenkille klo 8.30. Voisi olla pöllömmätkin maisemat!

Sekä Mount Lemmon että Sabino Canyon kuuluvat kansallispuistoon, jonka vuosipassin ostimme (20$). Niinpä ei tarvitse miettiä maksuja, vaan voi jättää auton parkkipaikalle ja lähteä patikoimaan. Alueella on lukuisia maastoreittejä, joita voi lähteä patikoimaan.

Kanjonin päästä päähän kulkee myös asvaltoitu, liikenteeltä suljettu tie, joka on suosittu lenkkeilyreitti. Pyöräily on sallittu aamuisin ennen 

yhdeksää, joten siellä voi rauhassa kävellä tai 

juosta sen jälkeen. Reittiä ajaa muös "avobussi", jolla voi ajella kanjonin päästä päähän vain maisemia katsellen tai jäädä kyydistä jossakin matkan varrella ja lähteä patikoimaan. Toisella bussilla pääsee myös Bear Canyonin patikointireitille, jonka kävelimme tammikuussa täällä käydessämme.

Mahtava aavikkoluonto ja jylhät kanjonimaisemat alkavat heti parkkipaikalta. Reitti kulkee alhaalla, joten kun on kuuma, siellä on kuuma. Maasto on silti vaihtelevaa ja nousut ja laskut tekevät siitä urheilullisen. Ei siis ihme, että se on monen kuntoilijan suosiossa. Niko kävi siellä pyöräilemässä eräänä sunnuntaiaamuna ja siellä oli lukuisia perheitä joggereiden kanssa lenkillä, joskus kuudelta aamulla. Aamulla vuori peittää armollisesti auringon ja kanjoni on varjossa. Meillä lämpötila pysyi  miellyttävänä, siis reilusti 30 asteen alapuolella.

Sadekausi näkyi reitin varrella. Joki oli täynnä vettä ja tulvi välillä silloille. Siinä sai lenkkeilijä mukavan virvoituksen jaloille eli toisin sanoin läpimärät jalat. Yritin aluksi hyppiä kiveltä kivelle, mutta ei siinä kuivin jaloin silti selvinnyt. Loput sillat porskutettiin sitten vaan suosiolla vedessä. 

Joen rannalla oli myös houkuttelevan näköisiä hiekkarantoja. Benjamin oli ihan innoissaan päästessään leikkimään hiekassa.

Teimme tämän mahtavan aamulenkin kahtena päivänä peräkkäin tällä viikolla, ekalla kerralla hiukan lyhyempänä, toisella kerralla noin 10 kilometrin verran. Seuraavana päivänä tiesi kyllä kuntoilleensa. On ollut mahtavaa päästä liikkumaan reippaasti kaiken sen paikallaanolon jälkeen. Kunto on päässyt rapistumaan kovasti, kun jokapäiväinen arkiliikunta on jäänyt minimiin. No nyt alkaakin se kaunein vuodenaika täällä, mukavia ulkoilukelejä tiedossa!

Onneksi Nikolla oli kännykkä mukana kuntolenkillä, muuten olisi jäänyt tämäkin kirjoitus ilman kuvitusta. Ei kyllä olisi uskonut, että kännykällä saa näin hienoja maisemakuvia. Suunnittelimme kyllä lenkin aikana kuvausreissua tuonne, niin hienot olivat näkymät. Ja pääsipähän bloggaajakin välillä kuviin...

Ai niin. Niko kävi tänä aamuna pyöräilemässä tuon lenkin ja näki kojootin!

Männyntuoksua ja vuoristomaisemia

Kuumuus täällä vaan jatkuu, vaikka onkin jo syyskuu. Niinpä päätimme lähteä patikoimaan ylös vuorille, jossa on viileämpää. Mount Lemmon sijaitsee tässä ihan lähellä ja siellä on lukuisia patikointireittejä. Vuorelle ajetaan autolla ylös asti (tai siis sinne missä halutaan patikoida) ja lähdetään patikoimaan. Tämä erotuksena mm. Mount Wrightsonista, jolle kiivetään itse, auto jätetään alas.



Ajoimme siis Summerhaveniin asti, Marshall Gulchin piknikpaikalle, johon jätimme auton ja pakkasimme eväät ja Benjaminin reppuun. Patikoimme ensin Aspen -polkua ja tulimme Marshall Gulch-polkua takaisin. Lenkki on noin 3,3 mailia yhteensä (n. 5,3 km).

Illalla oli alkanut rankkasade ja koko yön oli satanut, joten aamuyhdeksältä metsä tuoksui ihanan raikkaalta. Lämpötilakin oli huimat 16 C, piti ihan vetää pitkähihaista päälle. Patikoidessa tuli kuitenkin nopeasti lämmin, sillä polku lähti heti mukavaan nousuun. Huomasi myös, että liikutaan korkealla, koska hengästyi niin helposti.

Metsä oli ihanan monipuolista. Paikoin kasvoi ihan suomalaistyyppistä mäntymetsää saniaisineen, välillä lehtipuita kuten tammia ja haapoja. Tammia näytti olevan montaa eri lajia, osa pieniä ja pensasmaisia. Aamuinen metsä oli tietysti täynnä linnunlaulua ja ihania tuoksuja.

Benjamin oli ihan innoissaan valtavista männyistä ja niiden kävyistä. Muutama käpy taisi tarttua mukaan ja päätyä kotiin asti.

Mount Lemmonilla riehui vuonna 2003 raju metsäpalo ja sen jäljet näkyvät näissäkin maisemissa. Toisaalta on jännä nähdä, miten nopeasti metsä uusiutuu: vihreää uutta mäntyä pukkaa hurjaa vauhtia.

Näitä maisemakuvia kun katselee, nuo pystyyn palaneet mustat rungot näyttävät hallitsevan maisemaa. Paikan päällä oli toisin: kuvat eivät oikein tavoita vuoristomaiseman syvyyttä. Korkeimmillaan reitti kulki 8150 jalan korkeudessa eli noin 2500 metrissä.



Polun varrella saimme myös ihailla monipuolista kukkaloistoa sekä monenlaisia perhosia, joita kukat houkuttelivat. Vuoren luonto yllätti iloisesti monipuolisuudellaan. Aavikko- ja kaktusluonnon jälkeen tämä oli mukavaa vaihtelua. Lämpötila oli myös todella miellyttävä ja koko patikointi erittäin virkistävä.

Patikoinnin jälkeen haimme autosta eväät ja menimme piknikpaikalle nauttimaan lounasta. Pörröhäntä oravakin kävi tervehtimässä ja koittamassa onneaan, huonoin tuloksin.

Golden Columbine

Kuten jo mainitsin, Mount Lemmonille pääsee autolla ylös asti. Niinpä sinne ei tulla pelkästään patikoimaan, vaan katselemaan maisemia ja piknikille muuten vaan. Onpa vuorella kesämökkejäkin: sinne tulaan kesällä laakson kuumuutta pakoon. Kiemurainen tie on myös pyöräilijöiden suosima. Tälläkin retkellä näimme lukuisia hurjapäitä ylöspäin kipuamassa ja vieläkin hurjempia laskemassa alamäkeä noin 45km/h vauhtia.

Vuoren huipulle johtavan tien varrella on lukuisia näköala- ja piknikpaikkoja. Yksi suosituimmista on Windy Point Vista, josta aukeaa huikeat näköalat alas Tucsoniin. Ei ihme, että moni haluaa pysähtyä juuri siellä ja hengähtää hetken pilven reunalla.

Niko ottaa panoraamakuvaa: katso tästä!